Miksi kilpailukykysopimus olisi joka tapauksessa ollut pettymys?

Ensin kilpailukykysopimus vihdoin kirjoitettiin, sitten se taitaakin jo kaatua.

Henkilökohtaiselta kannalta ainoa, mitä olisin voinut toivoa yhteiskuntasopimukselta: työllisyyden parantuminen ja järkevät ratkaisut, jotka parantavat kilpailukykyä. En ole enää kauaa opiskelija ja kovasti haluaisin päästä työelämään kiinni. Kysymykset työntekijöiden saavutetuista eduista eivät ole itselleni henkilökohtaisen elämän kannalta nyt kovin tärkeitä —ennemmin niistä leikkaaminen ja sillä saavutettu talouskasvu helpottaisi minua pääsemään työelämän syrjään kiinni. Ehkä olen hieman petturi ammattiyhdistysliikkeen silmissä, mutta lukekaa kiitos pidemmälle.

Olen ollut nimittäin ennemminkin huolissani, saavutettaisiinko tavoitteiden mukaisella yhteiskuntasopimuksella saati nyt neuvotellulla kilpailukykysopimuksellakaan hyötyjä, joita itsekin kovasti toivon. Siis niitä hyötyjä, joiden nimissä sitä sanotaan tehtävän. Sairauspoissaoloihin koskeminen olisi ollut yhteiskunnan kannalta todella tyhmää. Itseäni se tosin olisi ehkä saattanut hyödyttääkin, kun entistä useampi on sairaana, jolloin työvoimaa olisi tarvinnut ehkä enemmän. Tämän fiilistely vakavissaan olisi tosin kuin kuuman kahvin kaataminen syliin pysyäkseen lämpimänä hiihtokisoissa; kansantaloudelle leikkaus olisi äkkiä myrkkyä, vaikka joku harva olisi työtä saanutkin. Sairastamisen pitkittyminen ja sairauksien leviäminen työyhteisöissä olisi ollut pahasta, kun kynnys jäädä suosiolla lepäämään olisi kasvanut.

Olen ylipäänsä todella skeptinen siitä, voidaanko toivotun kaltaisilla keinoilla tuottaa lisää työpaikkoja tai talouskasvua muuta kuin eriarvoistumisen kustannuksella. Yhteisöveron alentaminen, Kela-maksujen säädöt —kaikilla näillä luvattiin tulevan lisää työpaikkoja, ei tullut ja nyt näitä ajavat ministeritkään eivät uskalla uusia työpaikkoja enää luvata. Niistä tosin yhä kovasti vihjaillaan, mutta lupaukset ovat kadonneet.

Suurin syyni olla yhteiskuntasopimuksen ehdotelmaa vastaan on, etteivät siinä ajetut keinot ole niinkään omiaan parantamaan Suomen taloutta kuin siirtämään rahaa työntekijöiltä omistajille ja pienituloisilta heille, jotka ovat parempia neuvottelemaan. Kilpailukykysopimukseksi se on liian heikko ja kaiken kaikkiaan näyttää tarjoavan lääkkeitä, jotka eivät toimi tähän vaivaan, jos sitten mihinkään.

Oikeat asiat jäivät jalkoihin. Paikalliseen sopimiseen olisi täytynyt saada selkeä malli, jossa sekä työnantajan etu kriisitilanteissa, että työntekijöiden neuvotteluasema olisi turvattu. Ensin unohdettiin, että paikallinen sopiminen on jo nyt mahdollista, sitten sabotoitiin hyvien käytäntöjen tuominen kaikille viemällä se liittotason sopimuksiin. Tästä syytän enemmän EK:ta kuunneltuani ammattiyhdistysväen maailmassa niin paljon puhetta siitä, kuinka paikallinen sopiminen on oikeasti hyvä juttu —ja jopa nuorilta radikaaleilta vasemmistolaisilta AY-aktiiveilta syntyi ehdotuksia paikallisesta sopimisesta. Kun tässä ei edes SAK:n ja Akavan liittoraja tehnyt jakoa, niin en voi syyttää kuin EK:ta kiivaasti ajamansa tavoitteen heikentämisestä —ja mahdollisesti oman puoleni liittojohtajia siitä, jos tässä olivat liian konservatiiveja ja oikealla tässä kysymyksessä.

Olisi tarvittu ennemminkin työajan lyhentämistä ja palkkojen alentamista tuottavuuden ja työllisyyden lisäämiseksi kuin keinotekoista yritystä laskea tuntikohtaisia palkkakustannuksilla vähentämällä vapaita ja lisäämällä työaikaa. Elämme ajassa, jossa työntekijän antamalla panoksella alkaa olla enemmän väliä kuin panoksen antamiseen käytetyillä työtunneilla —työ entistä enemmän läpäisee kaiken muunkin elämän ja tietotyöläisen tärkein työväline ei mene pois päältä kuin raivoryypyllä. Jos oikeasti korkeimmalla tasolla yhä keskustellaan työajan pituudesta, maamme kilpailukyvyn ongelma on ilmiselvästi kyvyttömyys uusiutua: puolin ja toisin jumittuminen menneille vuosikymmenille.

Ei tarvita veronkevennyksiä, vaan vahva julkinen sektori, joka luo työtä ja tarkoituksenmukaista toimeliaisuutta yhteiskuntaan samalla, kun yksityinen sektori tuottaa omilla mittareillaan mahdollisimman tehokkaasti mahdollisimman haluttuja tuotteita —aukikirjoittamatta, että tämä tehokkuus on juuri työntekijöiden vähentämistä. Yritykset eivät palvele kuin asiakkaita ja omistajia, kuten moni yritysten yhteiskuntavastuusta on todennut, ja siksi tarvitaan rinnalle toinen järjestelmä pitämään huolta meistä demokraattisen yhteiskunnan perusyksikköinä: ihmisinä, katsomatta omistus-, tuotto-, tai kuluttajasuhteeseen.

Tarvittaisiin ehkä lopulta myös tahtotilaa laskea keskimääräistä aineellista elintasoamme ja ahneuttamme ihan pikkiriikkisen. Ihan sen verran, että jos nyt aiot vaihtaa kännykän kahden vuoden kuluttua sen ostamisesta, niin käyttäisit sitä vanhaa kännykkää reilun kuukauden pidempään. Ei ole aivan kauhea uhraus, eihän? Hyvää elämää voidaan luoda muutenkin. Tämä vaatimus ei tietenkään voisi koskea vain palkkatyöläisiä, vaan myös omistajia ja johtajia heidän surkeina palkkarenkeinään.

***

Mikä on vahingollisempaa kuin jokainen pahe? Teon sääli onnistuneita ja vahvoja kohtaan —kapitalismi…

Siinä rahavallan lakeijat ovat kyllä oikeassa, että tarvittaisiin ihan totaalinen remontti suomalaisiin työmarkkinoihin, mutta jotta sellainen voisi olla relevantti, kaikkien neuvottelevien osapuolten saavutettujen etujen pitää olla pöydällä —ei sillain, että siellä on vain muutamien kuten nyt.

Ihan yhtälailla rakennustyömiehen kuin opettajan, ja ihan samalla tavalla poliittisen kuin taloudellisen rälssin. Kun napataan sieltä sun täältä yksityiskohtia, joista väännetään, kadotetaan kokonaiskuva. Alat ja niiden työehtosopimukset ovat nykyisellään käsittämättömän erilaisia, enkä pidä sitä lähtökohtaisesti hyvänä asiana. Kun toiset puhuvat pitkien lomien lyhentämisestä, niin toiset pekkasineen ja koulujen vuosittaisine taukoineen pääsevät kuin koirat veräjästä. Puhuttaessa ylemmällä tasolla tavotteista, niin kuin nyt kävi, tämä monimutkaisuus vain lisääntyy kun ne viedään työehtosopimusneuvotteluihin. Siksi taitaa viedä helposti pidempään perehtyä omiin oikeuksiinsa työntekijänä kuin työnantajalta perehdyttää itse työtehtävään —sanon kokemuksesta aivan liian monen eri työehtosopimuksen liepeiltä.

Tarvitaan rohkeutta tehdä uudistuksia, mutta sitä tuskin löytyy heiltä, joiden oma elanto on uudistuksissa kiinni. Heikommassa asemassa olevien ääni kuuluu toivottoman huonosti AY-liikkeessä ja isoista rahoista kiistelevät henkilöt, joilla ei ole ymmärrystä työttömyydestä tai pienituloisuudesta —tai ainakaan syytä tehdä asialle mitään.

***

Mitä lopulta omasta mielestäni tarvitaan maan nostamiseksi ahdingosta? Enemmän työtä 2000 €/kk, jopa 1500 €/kk —vähemmän suomalaisten keskipalkalla. Kyse on yhtä paljon tuolla palkalla tehdyn työn turhaan väheksytystä ja sivuunsysätystä luonteesta, kuin mistään kustannustasosta. Enemmän nuoria aktiivisia ihmisiä tekemään sitä, mitä he rakastavat ja vähemmän ihmisiä pakolla sinne, missä rahaa on tarjolla.

MikaelKinanen
Vasemmistoliitto

Olen luottamustehtävien moniottelija, kuvataiteilija ja opiskelija. Turhaudun, ajattelen väärin ja yritän ymmärtää miksi näin käy. Oma ajatteluni nojaa eurooppalaiseen perinteeseen, kriittiseen filosofiaan ja myönnettäköön se tässä kertaalleen: preussilaisten pedanttien kuninkaaseen Immanuel Kantiin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu